Mun päässä. Agility, mun henkireikä ja ykkösharrastus, henki ja elämä, ei tunnu kivalta. Harmittaa niin paljon. Mulla on loistava koira, joka pystyis vaikka mihin, jos sillä olis taitavampi ohjaaja. Mutta ku sillä on mut. Pökkelö, joka ei opi liikkumaan, rytmittämään ja ohjaamaan vaikka rautalangasta väännettäis. Meillä oli siis lauantaina Annen valmennus ja pois lähtiessä uhosin jo vaihtavani lajia. Anne joutu taas kerran puuttumaan niihin samoihin asioihin, joista mulle palaute aina tulee. Jään seisomaan paikoilleni kun pitäis liikkua ja sitten hätäilen, kun ei oo mihinkään kiire. Sitten kun en osaa, mulla menee hermo ja Sakari ei enää tiedä mitä sen pitäis tehdä, kun en ohjaa kunnolla lainkaan. Annen treenit ei oo mitenkään helppoja, mutta se ei lohduta, kun kuitenkin olis ajatuksena saada Sakari kolmosiin ja vielä yrittää pärjätäkin siellä. Kolmosluokastahan on tullut mulle mörkö jo jonkun aikaa sitten. Oikeestaan silloin, kun tajusin että Sakarista on siihen. Pelkään, että musta ei ole.
Me ollaankin nyt pääsiäisen pyhinä opeteltu muutamia uusia temppuja, jos vaikka alettais harrastaa koiratanssia. Juu, sehän se vasta helppoo onkin...
Olgalla kävi hieroja ja totesi, että tyttö ei ole jumissa juuri lainkaan. Lanteen alue oli lämmin, mutta se on aina ollut Olgan heikko kohta. Vaikka se vieläkin ontuu jonkun verran, niin epäpuhdas liikkuminen ei ole kuitenkaan jumiuttanut sitä, hienoa! Tänään lenkillä se kyllä tuntui ontuvan vähemmän, kuin ennen hierontaa. Kai sillä oli vetreempi olo. Seuraavalla kerralla saa Sakarikin oman hieronnan. Paitsi jos me lopetetaan toi urheilu ;)
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti