31.12.2020

Poikkeusvuosi

 Blogiin kirjoittaminen on jäänyt, osittain syytän kulunutta poikkeuksellista vuotta.  Toki meillä on tapahtunut paljonkin kaikkea, vaikka suurin osa tapahtumista peruttiinkin.

Suurin suru on ollut Hermannin kuolema. Kaikki näytti kesää kohti menevän parempaan suuntaan. Hermanni liikkui puhtaasti myös irtiolojen jälkeen. Se paineli metsässä menemään entiseen malliin, eikä oireillut enää. Toki pieni pelko itsellä oli takaraivossa, kun ei ollut täyttä varmuutta siitä, oliko kevään oireilut polven ristisiteen repeämästä johtuvia vaiko ei. 

Olin juuri ilmoittanut hyvin menneiden agitreenien jälkeen meidät kisoihin Tampereelle, kun torstaina viimeistelytreeneihin hallille mennessä Hermanni vinkaisi, kun nostin sitä autoon. Ei tietenkään treenattu ja ajattelin että sillä oli vatsa kipeä. Hermannilla  oli aina ajoittain vatsan kanssa ongelmia. Perjantaina, kun menin töiden jälkeen hakemaan koiria mummulasta, Hermanni sai jonkinlaisen kipukohtauksen. Se meni kuitenkin nopeasti ohi ja iltalenkkikin tehtiin ihan normaalisti. Jotenkin outo sen takapään liike kuitenkin omaan silmään oli. Lauantaiaamuna Hermanni ei halunnut pissata, kun ei pystynyt mostamaan jalkaa ja muutama tunti tästä sen takapää ei enää kantanut. Silloin tiesin, että mun pahin pelko oli tullut todeksi. Hermannilla todettiin reilun vuoden vanhana luustokuvauksissa, että sillä oli useita kalkkeutuneita välilevyjä ja sen jälkeen oli tiedossa että välilevyn pullistuma olisi hyvinkin mahdollinen. Jo silloin kuitenkin päätin, että Hermanni saa elää täyttä elämää, niin kauan kuin pystyy, eikä sen elämää tai harrastamista rajoiteta. Kevään oireilujen jälkeen tein myös sen päätöksen, että jos jotain isompaa tulee, mihinkään operaatioihin ei lähdetä. Hermannin pää ei olisi kestänyt kuukausien häkkilepoa ja pitkää kuntoutusta, kun jo kolmen viikon osittainen rajoittaminenkin meinasi sen hajottaa. Niinpä soitin kaverille, jolla oli omakohtaista kokemusta välilevyn pulistumasta ja sain vahvistuksen sille minkä jo tiesin. Soitin päivystävälle eläinlääkärille ja tein sen mikä on raskainta mitä koiran omistaja voi tehdä. Silti se oli ainoa ja oikea ratkaisu. Hermanni eli lyhyen, kiivaan elämän ja antoi tuona lyhyenäkin aikana niin paljon. Se ei ollut helpoin koira, mutta silti se löysi tiensä syvälle mun sydämeen.

Hermannin kuoleman myötä tuli eteen myös se tilanne, että mulla ei ollut kisakoiraa. Ehdittiin startata yhdeksän kertaa alkuvuodesta ja olihan se outo tilanne, kun vuosia on oma starttimäärä ollut kuudenkymmenen hujakoilla. No korona piti huolen, että ei niitä kisojakaan niin hirveästi edes ollut. Se tavallaan helpotti omaa tuskaa, kun ei some laulanut muiden kisapäivityksiä koko aikaa. 

Onneksi jäljelle jääneet Sakari ja Roihu pitävät mua pinnalla ja vetävät suupieliä hymyyn silloinkin, kun vaan itkettäisi. Ne löysivät toisensa ja  nyt niillä on keskenään ihan omat juttunsa. On ollut ihanaa huomata, kuinka Sakari on alkanut jopa oma-aloitteisesti pyytää Roihua leikkimään kanssaan. Ja enää ei leikkituokiot pääty riitaan ja tappeluun, niin kuin Hermannin kanssa, vaan meillä vallitsee niiltä osin rauha ja harmonia.

Roihun kanssa ollaan treenailtu agilityä säännöllisesti sekä omatoimisesti, että ohjatusti. Pääsin Elina Jänesniemen nuoretn koirien valmennusryhmään loppukesällä ja siellä käyntien lisäksi ollaan käyty Porissa Rajalan Elinalla joka toinen  viikko. Meneillään on myös juoksariprojekti, joka toteutetaan puolen vuoden kurssina niin, että lähiopetuskerta on kerran kuukaudessa ja muuten treenit videoidaan ja kouluttaja kommentoi sitten näitä omatoimitreenejä facebookin ryhmässä.

Roihu kävi kerran pentunäyttelyssä ollen VSP-pentu ja kerran junioriluokassa pyörähtämässä Porissa, saaden EH:n. Noseworkiä tehtiin myös ja muutaman kerran verijälkeä, molemmat ovat nyt tauolla, mutta nosen jatkamista ensi vuden puolella jo mietin. Roihu sai sisaruksineen loistavat luustokuvaustulokset. Ei ihan itsestään selvää kymmenen pennun pentueessa, että yhdeltäkään ei löytynyt moitteen sijaa polvista, kyynäristä, lonkista tai selistä. Roihusta on muutenkin kasvanut komea poika, joka tulee kaikkien kanssa toimeen. Ja rakkautta täynnä se on niin, että se suorastaan pirskahtelee ulos vähän väliä.

Tulevan vuoden tavoitteina olisi pysyä terveenä ja jos kaikki sujuu, jopa päästä taas kisakentillekin. Mitään sen kummempia tavoitteita en aseta, tämä kulunut vuosi opetti sen, että kaikista pienistäkin hetkistä on syytä nauttia.


Parempaa uutta vuotta meille kaikille!