31.12.2020

Poikkeusvuosi

 Blogiin kirjoittaminen on jäänyt, osittain syytän kulunutta poikkeuksellista vuotta.  Toki meillä on tapahtunut paljonkin kaikkea, vaikka suurin osa tapahtumista peruttiinkin.

Suurin suru on ollut Hermannin kuolema. Kaikki näytti kesää kohti menevän parempaan suuntaan. Hermanni liikkui puhtaasti myös irtiolojen jälkeen. Se paineli metsässä menemään entiseen malliin, eikä oireillut enää. Toki pieni pelko itsellä oli takaraivossa, kun ei ollut täyttä varmuutta siitä, oliko kevään oireilut polven ristisiteen repeämästä johtuvia vaiko ei. 

Olin juuri ilmoittanut hyvin menneiden agitreenien jälkeen meidät kisoihin Tampereelle, kun torstaina viimeistelytreeneihin hallille mennessä Hermanni vinkaisi, kun nostin sitä autoon. Ei tietenkään treenattu ja ajattelin että sillä oli vatsa kipeä. Hermannilla  oli aina ajoittain vatsan kanssa ongelmia. Perjantaina, kun menin töiden jälkeen hakemaan koiria mummulasta, Hermanni sai jonkinlaisen kipukohtauksen. Se meni kuitenkin nopeasti ohi ja iltalenkkikin tehtiin ihan normaalisti. Jotenkin outo sen takapään liike kuitenkin omaan silmään oli. Lauantaiaamuna Hermanni ei halunnut pissata, kun ei pystynyt mostamaan jalkaa ja muutama tunti tästä sen takapää ei enää kantanut. Silloin tiesin, että mun pahin pelko oli tullut todeksi. Hermannilla todettiin reilun vuoden vanhana luustokuvauksissa, että sillä oli useita kalkkeutuneita välilevyjä ja sen jälkeen oli tiedossa että välilevyn pullistuma olisi hyvinkin mahdollinen. Jo silloin kuitenkin päätin, että Hermanni saa elää täyttä elämää, niin kauan kuin pystyy, eikä sen elämää tai harrastamista rajoiteta. Kevään oireilujen jälkeen tein myös sen päätöksen, että jos jotain isompaa tulee, mihinkään operaatioihin ei lähdetä. Hermannin pää ei olisi kestänyt kuukausien häkkilepoa ja pitkää kuntoutusta, kun jo kolmen viikon osittainen rajoittaminenkin meinasi sen hajottaa. Niinpä soitin kaverille, jolla oli omakohtaista kokemusta välilevyn pulistumasta ja sain vahvistuksen sille minkä jo tiesin. Soitin päivystävälle eläinlääkärille ja tein sen mikä on raskainta mitä koiran omistaja voi tehdä. Silti se oli ainoa ja oikea ratkaisu. Hermanni eli lyhyen, kiivaan elämän ja antoi tuona lyhyenäkin aikana niin paljon. Se ei ollut helpoin koira, mutta silti se löysi tiensä syvälle mun sydämeen.

Hermannin kuoleman myötä tuli eteen myös se tilanne, että mulla ei ollut kisakoiraa. Ehdittiin startata yhdeksän kertaa alkuvuodesta ja olihan se outo tilanne, kun vuosia on oma starttimäärä ollut kuudenkymmenen hujakoilla. No korona piti huolen, että ei niitä kisojakaan niin hirveästi edes ollut. Se tavallaan helpotti omaa tuskaa, kun ei some laulanut muiden kisapäivityksiä koko aikaa. 

Onneksi jäljelle jääneet Sakari ja Roihu pitävät mua pinnalla ja vetävät suupieliä hymyyn silloinkin, kun vaan itkettäisi. Ne löysivät toisensa ja  nyt niillä on keskenään ihan omat juttunsa. On ollut ihanaa huomata, kuinka Sakari on alkanut jopa oma-aloitteisesti pyytää Roihua leikkimään kanssaan. Ja enää ei leikkituokiot pääty riitaan ja tappeluun, niin kuin Hermannin kanssa, vaan meillä vallitsee niiltä osin rauha ja harmonia.

Roihun kanssa ollaan treenailtu agilityä säännöllisesti sekä omatoimisesti, että ohjatusti. Pääsin Elina Jänesniemen nuoretn koirien valmennusryhmään loppukesällä ja siellä käyntien lisäksi ollaan käyty Porissa Rajalan Elinalla joka toinen  viikko. Meneillään on myös juoksariprojekti, joka toteutetaan puolen vuoden kurssina niin, että lähiopetuskerta on kerran kuukaudessa ja muuten treenit videoidaan ja kouluttaja kommentoi sitten näitä omatoimitreenejä facebookin ryhmässä.

Roihu kävi kerran pentunäyttelyssä ollen VSP-pentu ja kerran junioriluokassa pyörähtämässä Porissa, saaden EH:n. Noseworkiä tehtiin myös ja muutaman kerran verijälkeä, molemmat ovat nyt tauolla, mutta nosen jatkamista ensi vuden puolella jo mietin. Roihu sai sisaruksineen loistavat luustokuvaustulokset. Ei ihan itsestään selvää kymmenen pennun pentueessa, että yhdeltäkään ei löytynyt moitteen sijaa polvista, kyynäristä, lonkista tai selistä. Roihusta on muutenkin kasvanut komea poika, joka tulee kaikkien kanssa toimeen. Ja rakkautta täynnä se on niin, että se suorastaan pirskahtelee ulos vähän väliä.

Tulevan vuoden tavoitteina olisi pysyä terveenä ja jos kaikki sujuu, jopa päästä taas kisakentillekin. Mitään sen kummempia tavoitteita en aseta, tämä kulunut vuosi opetti sen, että kaikista pienistäkin hetkistä on syytä nauttia.


Parempaa uutta vuotta meille kaikille!




19.3.2020

Vuoden eka päivitys

Voi voi, näyttää blogi jääneen huomiotta pidemmäksi aikaa. Mietinkin jo, että päivitänkö enää lainkaan, mutta täällä näköjään istun näpyttelemässä. Hirmusesti on tietysti ehtinyt tapahtua tässä alkuvuodesta.
Roihu on jo puolivuotias miehen alku, jolla meinaa teini-ikä puskea päälle. Se on aivan mahtava tyyppi! Hyvin elämäniloinen, oppivainen, pääosin kuuliainen ja kaikin puolin huippu ipana. Kuukausi takaperin käytiin pentunäyttelyssä ja saatiin hieno arvostelu. Roihu sai KPn ja oli VSP-pentu sisko Rosen ollessa ROP. Kehäkäyttäytymisessä on vielä harjoittelun varaa, mutta pentu on pentu, eikä pönöttämisen tai liikkumisen tarvitse olla ihan niin justiinsa.
5kk, Oikeat rungon mittasuhteet, hyvä luuston vahvuus. Niukat takakulmaukset, ikäisekseen riittävän tilava ja leveä rintakehä. Hyvät pään mittasuhteet. Hyvä purenta. Huulipussit ja niukasti pigmenttiä huulissa. Selkeät värimerkit, hyvä turkki. Reipas, avoin ja luoksepäästävä.


Paljon ollaan treenailtu metsälenkkeilyn lomassa kuuntelutaitoja, puiden kiertämistä ja kehonhallintaa. Hallillakin käytiin tekemässä pieniä juttuja, kunnes koko maailmaan ja Suomeen iski koronavirus ja nyt on jäissä kaikki mahdollinen harrastaminen missä ihmiset kokoontuu. Onneksi vielä saa ulkoilla metsässä eikä ulkonaliikkumiskieltoa ole toistaiseksi asetettu. Kaikki tapahtumat on kuitenkin peruttu ja hallit laitettu kiinni. Kaupassa saa käydä, mutta eipä sinnekään tee kauheasti mieli mennäpitkäksi aikaa. Sellainen tilanne, ettei edes oikein pysty käsittämään. Onneksi koirat ei tiedä vallitsevasta tilanteesta mitään ja niillä on kivaa vaikka kotona möllötetäänkin.

Alkupäästä vuotta käytiin Hermannin kanssa parit kisat ja meillä oli kivaa ja muutama nollakin tehtiin. Sitten jäätiin pienelle tauolle, joka näyttäisi nyt olevan lopullinen. Käytiin nimittäin tiistaina eläinlääkärissä saamassa tuomio, että vasemman polven ristisiteessä saattaa olla repeämä. Hermanni alkoi reilu kolme viikkoa sitten varoa autoon hyppäämistä, portaiden kiipeämistä ja oli haluton liikkumaan muuten, kuin selkä kyyryssä hitaasti kävellen. Aluksi ajattelin kyseessä olevan lihasjumi tai revähdys, sillä aiemmnkin (vuosia sitten) on ollut samantyyppisiä oireita ja silloin oli niska totaalisen jumissa. Meillä oli sopivasti aika Terhin käsittelyyn ja sen jälkeen Hermanni olikin paljon parempi, kunnes otti autosta poistulon jälkeen Sakarin kanssa yhteen ja sitten oli tosi kipeä. Päästiin uudelleen Terhille ja Hermannia laseroitiin sekä käytettiin akupuntiotakin. Sain laserin myös kotiin lainaksi ja useamman päivän laseroin aamuin illoin. Hermanni söi myös kipulääkettä kuusi päivää ja oli lähes täyslevossa. Olo oli selkeästi parempi, mutta kun käveltiin hiukan pidempään, niin alkoi varoa vasemman takajalan käyttöä. Lääkärissä ei saatu aivan selkeää kuvaa onko kyseessä juuri ristidesidevamma, mutta röntgenkuvassa näkyi lievää turvotusta vasemmassa polvinivelessä, mikä viittaisi kyseiseen vammaan. Nyt hoitona on kipulääkekuuri ja 2-3 viikon täyslepo, sekä tueksi cartrophen-pistoskuuri. Näiden toivotaan auttavan, mutta täyttä varmuutta hoidon tehosta ei ole. Herran täyslevossa pitäminen on jokseenkin haastavaa, mutta eiköhän tämä jotenkin saada sujumaan.


Sakari on onneksi ihana oma itsensä ja pikkuhiljaa alkaa Roihunkin kanssa löytyä yhteinen sävel <3